"Kesävaelluksella Kuusamossa"

Kesää oli jäljellä vielä muutama viikko, ehkä kuukausi. Tuntui kuin kesä karkaisi. Eletystä kesästä oli jäänyt mieleen vain muutama päivä ja erityinen hetki. Jos päivät toistuvat samanlaisina, ei jää muistoja. Mitä muistettavaa tuosta täyteyden vuodenajasta jäisi syksyn pimeisiin hetkiin, uuden kevään ja kesän, tuohon auringon suoman lämmön odotukseen. Tällaisilla ajatuksilla minä, luonnossa viihtyvä, lähdin ryhmän mukaan Kuusamon poluille. Poluille, joita en ollut aikaisemmin vaeltanut.

Pitkän matkan jälkeen, yön levättyämme, pääsimme uutta viikkoa alkamaan luonnon keskelle, mahtaviin maisemiin.

Poluilla oli kulkijan matkaa helpottamassa portaita ja pitkospuita. Ne myös säästävät luontoa ohjaten vuosittain tuhansia vaeltajia pysymään polulla.

Reitillä nousut ja laskut vuorottelivat. Nousujen jälkeen oli usein helppokulkuista kangasmaastoa. Polun varren puolukat olivat jo kypsiä – Kuusamon maistiaisia. Matkan varrelle oli kaatunut keloja kuin odottaen kiireetöntä kulkijaa istahtamaan leväten, aistimaan luonnon rauhaa.

Laskeutuessani mäkeä kohti lähestyvää nuotiopaikkaa, alkoi kuulua puron solinaa. Jäin kuuntelemaan pitkospuille tuota luonnon herkkää, sointuvaa puhetta. Siinä oli pieni aukio. Luonto oli vehreää. Valot ja varjot leikittelivät lehvästössä. Auringon heleä läikkä viipyili saniaisten lehdillä. Jatkoin matkaani. Savun tuoksu alkoi lähestyä. Taukopaikka oli jo lähellä. Taitavat eränkävijät olivat sytyttäneet nuotion, jonka lieskojen loimua ihaillessa ja jutustellessamme nautimme eväitämme luonnon suuressa ruokasalissa. Luonto vapauttaa ihmisen, aistit avautuvat. Vastaantulijoitten kanssa vaihdoimme tervehdyksiä ja taukopaikoilla sopu antoi sijaa. Kuulin jonkun sanovan: ”Yritin tallentaa puron solinaa.” Sehän soi nytkin oman mieleni maisemassa.

Matka jatkui. Lähdimme kipuamaan portaita. Harjanteella, jolle nousimme, puusto oli harvahkoa. Kuusamon luonto on monivivahteinen. Harjanteitten metsäpolkujen rauha muuttuu nopeasti. Alkoi kuulua kosken kohinaa. Askeleeni alkoivat kiirehtiä, samoin lähellä kulkevien. Pauhu veti puoleensa. Ensin maisemassa kohtasi epätodellinen näky, voimakkaan punasävyinen korkea seinämä kalkkipitoista dolomiittikalliota. Sen edessä ahtaassa Oulankajoen kanjonissa rynni Kiutaköngäs.

Pienellä karhunkierroksella sain nähdä Kitkajoen hurjaa menoa. Siinä pauhaavan Jyrävän villi vapaus pysähdytti vaeltajan, itsekin luontoon kuuluvan, katselemaan ja kuuntelemaan luonnon suurta puhetta.

Kansallispuisto on laaja ja sen eläimistö rikas. Vaelluksellamme metsän eläimet lintuja lukuun ottamatta pysyivät katseiltamme piilossa. Alueen runsaslukuisin vesilintu, telkkä, pesii kolopuissa, joita on runsaasti pesimiseen. Mieleeni jäi pienen lammen rannalla kyköttävä viime kevään poikanen. Telkän poikueet ovat suuria. Telkät viihtyvät sellaisilla rannoilla, joilla kasvaa saroja ja muita vesikasveja. Yhdestä pienestä lammesta saatava ruokamäärä ei riitä poikueelle. Luonto on antanut emolle viisauden jättää yksi poikanen matkan varrella kuhunkin lampeen. Näin jokaiselle poikaselle olisi riittävästi ruokaa kasvaakseen täysikasvuiseksi telkäksi.

Suurpetokeskuksessa vieraillessamme näimme mm. karhuja ja ilveksiä. Aidan takaa karhut, jotka olivat joko huostaanotettuja tai siellä syntyneitä, vaikuttivat leikkisiltä ja kilteiltä. Tärkeintä hoitajan ja eläimen välillä on keskinäinen luottamus. Meille kerrottiin karhun karttavan ihmistä, ellei eläin tunne oloaan tai pentujaan uhatuksi. Ilveksillä oli metsikössä korkea aitaus. Täysikasvuiset ilvekset tulivat aitauksen taakse lähellemme ja kauempana vilkkaat pennut painivat keskenään.

Viimeisenä Kuusamon päivänämme vaelsimme Valtavaaran reitillä, jolla korkeusero on kaksisataa metriä. Joten nousuja oli, mutta ei yhtä jyrkkiä kuin Pienellä karhunkierroksella. Metsä oli pääosion kuusimetsää. Polun vieressä oli suurten kivenjärkäleiden muodostama röykkiö aivan kuin järkäleet olisivat pudonneet taustalla olevan jyrkän kallioseinämän laelta. Noustessamme ylemmäksi valoisuus lisääntyi. Kuusten rungoilla oli runsaasti naavaa. Maastossa alkavan ruskan vaikutus näkyi. Mustikan lehdet loistivat heleänpunaisina ja suopursujen vihreiden ylälehtien alla oli voimakkaan oranssin ja punaisen sävyttämiä lehtiä. Metsässä ruohokanukkaa on vähäisessä määrin, mutta polkuaukeaman vierille sitä on levittäytynyt runsaasti. Hehkuvin punaisin marjoin kulkijan vaellusta värittämään.

Valtavaaran reitillä nuotiopaikkamme oli aiemmista poikkeava. Se oli kelojen räiskeen ilotulitusta nokisessa kodassa.

Vaaran aukealla huipulla oli tuulista. Aurinko helotti. Ihailimme laajalle aukeavaa erämaaluonnon maisemaa. Metsäisiä vaaroja ja niitten välissä pilkottavia vesialueita. Vaaran päällä oli elämänsä vehreyden kadottanut puu. Kelonkäppyrä, jonka oksat sojottivat kuin tienviitat. Lähdimme polkua alaspäin. Sitä oli kuljettava varoen. Rinteeseen hakatut kalkkipitoiset kiviportaat olivat paikoin hauraita.  Jalan alle sattuva irtokivi on jyrkässä rinteessä vaarallinen. Polun vierellä oli köysiä, joista pitää kiinni. Matkamme sujui hyvin, lukuun ottamatta yhden vaeltajan saamaa muutamaa naarmua.

Jokaisena päivänä vaelluksen jälkeen huuhdoimme vaelluksen vaivat majapaikkamme vierellä olevaan järveen ja viimeistään ne katosivat illalla rantasaunassa.

Iltaisin viimeiseksi ennen nukkumaan menoa ryhmämme kokoontui pieneen yhdessäolon hetkeen.

Kotimatkalle lähtiessämme muutama sadepisara tipahti saatteeksemme. Metsän reunasta pari poroa seurasi kiinnostuneen oloisina lähtöämme.

Vaikka olimme ryhmässä, jokainen teki oman matkansa, matkan omaan sisimpäänsä. Hyvä ryhmä ja luonnon voimakas anti antoi uusia ajatuspolkuja ja voimaa tuleviin päiviimme, hyvien muistojen kirkkaita säteitä pilvisiinkin aikoihin.

                                                                 Ajatuksin,
                                                                 yksi mukana ollut

Katso lisää kuvia!