Siirry suoraan sisältöön.
Istun hiljaa kirkossa
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Etusivulle | Sivukartta ja haku | Muuta tekstikokoa

Istun hiljaa kirkossa

Ehtoollispöytä, alttarilla ihminen polvistuneena

 

Hiljaista on, mutta en ole silti yksin. Kirkossa en ole koskaan yksin. Menneitten sukupolvien ihmisten ja täällä aiemmin olleitten henki ja kokemukset elävät täällä. Täällä on taideaarteita, jotka tuovat viestiä vuosisatojen takaa. Ne eivät ole vain taideaarteita, vaan ne välittävät ihmisten ja kirkon uskoa. Ne puhuvat meille hiljaista kieltään. Ne liittyvät siihen, mitä varten kirkko on ja miksi kirkkoon kokoonnutaan.

Ja onhan täällä muutama muukin, nyt sunnuntaina, paastonajan alkaessa. Kirkon ovi käy hiljakseen. Yksi ja toinen tulee kirkkoon, istuutuu kirkonpenkkiin, hiljentyy, ehkä rukoilee ja tulee omaan tahtiinsa alttarille vastaanottamaan ehtoollisen.

Erikoistahan tämä on. Kun varsinaisia jumalanpalveluksia ei voi järjestää, on haluttu tarjota tällainen hiljainen, rauhallinen ja terveysturvallinen mahdollisuus tulla kirkkoon ja ehtoolliselle.

Vaihdan jonkin sanan lähes jokaisen kirkkoon tulevan kanssa. Jonkun kanssa keskustelen turvaetäisyyksin vähän pidempäänkin. Moni iloitsee tästä kirkkoon tulemisen mahdollisuudesta ja samalla harmittelee koronan aiheuttamia hankaluuksia ja kokoontumisrajoituksia. Huomaan, kuinka paljon kirkkoon sisälle pääseminen ja ehtoolliselle osallistuminen monelle merkitsee. Yksi ja toinen kertoo siitä, kuinka hyvää hiljentyminen kirkonpenkissä tekee.

Hoitavan hiljaisuuden keskellä mieleen nousee kysymys, ovatko normaaliajan messumme ja tilaisuutemme liian ohjelmoituja, liian tiiviitä paketteja, valmiiksi pureskeltuja? Onko niissä liikaa puhetta, liikaa epätoivoisia selitysyrityksiä? Pitäisikö meditaatiolle, hiljaisuudelle, epätietoisuuden ja kaikenlaisen hämmennyksen sietämiselle olla enemmän tilaa? Tilaa vaikeillekin kysymyksille helppojen vastausten sijaan.

Tuntuu hyvältä istua kirkonpenkissä muutaman seurakuntalaisen kanssa ihan vain hiljaa, lainkaan kiusaantumatta hiljaisuudesta. Tutkailen lehtiseltä valmistautumisrukouksen ja armonvakuutuksen sanoja. Yritän rauhoittua ja rukoillakin, vaikka arkiset asiat pitävät otteessaan ja seikkailevat ajatuksissa.

Hiljentymisessä ja rauhoittumisessa auttaa tällä kerralla kanttorin soittama hiljainen urkumusiikki. Ilokseni urkukappaleiden joukossa soi J.S. Bachin urkukoraali Wo soll ich fliehen hin, suosikkini vuosien takaa. Pian sen jälkeen pääsemme laulamaan koraalimelodiaan liittyvän virren 200 ”Oi kuinka ihana on huonees Jumala!”. Sielussa läikähtää. Virren sanat saavat uutta sisältöä, kun kirkkoon ei ole pitkään aikaan päästy, eikä myöskään Elämän leipä, pyhä ehtoollinen ole päässyt meitä ravitsemaan. Mutta nyt taas pienimuotoisesti täällä voidaan kokoontua. Monelle on kovin tärkeää jo se tietoisuus, että kirkon ovet ovat auki ja että siellä kokoonnutaan, vaikkei itse aina mukana olisikaan.

Laulan muutaman muun kanssa tuota virttä:

Kuin lentää lintunen,
pienoinen pääskynen,
käy pesään ilomiellä
ja levon löytää siellä,
niin, Herra, huoneessasi
saan maistaa autuuttasi.

On aivan autuas,
ken asuu huoneessas!
Hän armostasi kiittää,
toivonsa sanaan liittää.
Hän muistaa pyhät retket
ja kalliit armohetket.

 

Seuraava kuva: Paaston paradoksi

Siirry päävalikkoon. Takaisin sisältöosion alkuun.