Siirry suoraan sisältöön.
Paaston paradoksi
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Etusivulle | Sivukartta ja haku | Muuta tekstikokoa

Paaston paradoksi

Pöydällä kattila, neljä lautasta, kannu ja laseja

 

Sinä keväänä vuosia sitten olin päättänyt, että nyt paastonaika näkyisi elämäntavoissani ihan oikeasti. Päätin syödä kevyemmin, suosia keittoja ja kalaa. Päätin jättää epäterveelliset herkut vähemmälle. Päätin liikkua enemmän. Päätin etsiä paastonajan ihanteitten mukaisesti kaikinpuolista kohtuullisuutta. Elämäntapojeni tutkailemisen ja muuttamisen kautta päätin lähteä tielle kohti pääsiäistä.

Koitti tuhkakeskiviikko, paastonajan ensimmäinen päivä. Hernekeitot ja laskiaispullat olivat taakse jäänyttä elämää. Nyt matka ja kilvoitus alkaisi.

Mutta mitä tapahtui heti puoliltapäivin? Meitä oli toistakymmentä henkeä koolla salolaisessa kodissa. Emäntä oli kutsunut tutun seurakuntapiirin luokseen. Ehkä jo arvaat loput. Olohuoneen pöytä notkui herkkuja, muutama kermainen täytekakku ja muuta hyvää sen seitsemän sorttia. Emännällä oli syntymäpäivä, ja tuon päivän nimipäiväsankarikin oli paikalla. Myös hän oli tuonut yhteiseen pöytään omat hyvät tarjottavansa.

Se siitä ajatuksesta aloittaa paastonaika kevyemmin. Se siitä yrityksestä jättää makeat herkut vähemmälle. Enhän minä voinut siinä tilanteessa käydä nirsoilemaan tai keksimään syitä sille, miksi tarjottavat eivät minulle maistuisi. Ja niin juhlittiin syntymä- ja nimipäiväsankareita ja nautittiin pöydän runsaista antimista hyvällä halulla. He olivat halunneet ilahduttaa toisia, tarjota toisille, jakaa omastaan, viettää juhlahetkeä ystävien kanssa. Mikä sen kauniimpaa ja parempaa.

Kun kokoontumisen lopussa pidin pientä hartaudentapaista, sain miettiä sanojani tarkkaan. En voinut ohittaa päivän teemaa, paastonajan alkamista, mutta siihen löytyi uutta sisältöä. Juuri koetun kautta taisi löytyä asian ydin. Yhteinen jakaminen, toisten muistaminen, jostakin omasta luopuminen toisten hyväksi. Siinäkö se tärkein onkin? Ei ole sattumaa, että kirkon perinteinen Yhteisvastuukeräys osuu juuri paastonaikaan. Miten se Fransiscus Assisilainen sanoikaan: Antaessaan saa, kadottaessaan löytää...

Miten pääsiäistä edeltävä paastonaika näkyy sinun elämässäsi? Merkitseekö se sinulle jotakin? Oletko löytänyt rikkauden, jonka se voi tarjota? Paastonaikahan voi saada ties millaisen sisällön: hengellisen matkan, Jeesuksen kärsimystien seuraamisen, uskonelämän kysymysten pohtimisen. Se voi olla myös syvätutkailu omaan itseen, omiin arvoihin, sidonnaisuuksiin, elämäntapoihin. Tai sitten se voi olla toimeliasta tekojen aikaa: kevään virittämää aktiivisuutta, toisten muistamista, uusia hyviä pyrkimyksiä ja niiden toteuttamista, monenlaista toimeen tarttumista.

Entä paastonajan matkan määränpää? Sitäkin ajatellessani mielessäni on juhlapöytä, taas yltäkylläinen ja runsas. Pääsiäismessun yltäkylläiset antimet ja sen jälkeiset nyyttikestit seurakuntatalolla. Itsekukin on tuonut tarjottavaa tullessaan. Taas pöytä notkuu herkuista. Yhteistä jakamista tämäkin. Nyt tuhlaillaan, nyt herkutellaan, sillä nyt ollaan perillä, pääsinpäivä on tullut. Samalla muistan kertomuksen Emmauksen tien kulkijoista. Pääsiäispäivän iltana kaksi hiljaista ja epätietoista opetuslasta kulkee tiellä murheissaan. Matkaseuraansa liittyy tuntematon mies, joka saa heidän sydämensä sykkimään. Perillä kylässä miehet pyytävät muukalaista jäämään kanssaan illalliselle. ”Kun hän sitten aterioi heidän kanssaan, hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat ja he tunsivat hänet”.

 

Seuraava kuva: Passio

Siirry päävalikkoon. Takaisin sisältöosion alkuun.