Siirry suoraan sisältöön.
Passio
Tekstikoko: -2 -1 0 +1 +2 +3
Etusivulle | Sivukartta ja haku | Muuta tekstikokoa

Passio

Lintu katolla

 

Pääsiäisen aikaan - on se sitten maaliskuulla tai huhtikuun lopulla – mustarastas laulaa. Kevät saa sen laulamaan. Mustarastaan helmeilevä laulu, kevään tuoksu ja vaalenevat illat siirtävät minut hetkessä 35 vuoden taakse Helsingin Meilahden kirkolle. Tuo lintumaailman mestarilaulaja lauloi silloin myös siellä. Kerrostalojen korkeista seinistä se sai hyvän kaikupohjan laululleen. Se uhmasi viereisen Mannerheimintien liikenteen melua, eikä siitä välittänyt. Sillä oli asiaa, sillä oli viesti.

On Hiljaisen viikon maanantai-ilta. Konsertti on juuri päättynyt kirkossa. Suuri väkijoukko on purkautumassa kirkosta hämärtyvään, kuulaaseen kevätiltaan. Kirkon edustan sisäpiha tarjoaa mahdollisuuden jäädä vielä kohtaamaan tuttuja, vaihtamaan ajatuksia, sulattelemaan koettua, kiittämään laulajia ja muita esiintyjiä. Kiire ei tunnu olevan minnekään.

Johann Sebastian Bachin Johannespassio on taas puhutellut. Ihana loppukuoro Ruht wohl – toivotus haudatulle Jeesukselle: Lepää rauhassa, nuku hyvin – ja vaikuttava, ylösnousemuksen pääsiäistä enteilevä loppukoraali ovat saaneet meidät laulajat, muut esittäjät ja kuulijat miltei kananlihalle. Jos pappien puheet ja saarnat eivät oikein kosketa, niin tämä sen tekee, sielun syvintä sopukkaa myöten. Oli sitten uskonnollinen tai ei, oli sitten musikaalinen tai ei, Bachin musiikilla on kummallinen taikavoima. Monille pääsiäinen tulee juuri Bachin passioiden ja muun pääsiäismusiikin kautta. Näin toisen korona-kevään aikoihin voi vain muistella niitä hetkiä, jolloin pääsiäisen ajan passiomusiikki on saanut hoitaa sieluja täpötäysissä kirkoissa, myös Salossa Uskelan kirkossa nelisen vuotta sitten, Halikon kirkossa vähän aiemmin.

Ymmärrän kyllä että surut, menetykset, kuolematkin voivat olla portteina johonkin uuteen, että kuolema voi synnyttää uutta elämää, mutta miksi tällainen evankeliumien kuvaama jumalallinen näytelmä? Miksi tarvitaan verta ilmentämään rakkautta? Miksi uhri? Miksi tällainen draama kieltäjineen, kavaltajineen, syyllisineen ja syntipukkeineen, tuomareineen ja teloittajineen. En taida olla ainoa, joka kipuilee Jeesuksen kärsimyksen ja kuoleman äärellä. Ja miksi yhä edelleen tässä maailmassa monelle tapahtuu jotakuinkin samoin kuin Jeesukselle tapahtui? Onko Jeesuksen vaiheita siivittänyt jumalallinen sallimus tehnyt kaltoin kohtelusta jotenkin hyväksyttävämpää, ja mihin se on pahimmillaan voinut johtaa? Eikö kiusaamisesta, väkivallasta ja verenvuodatuksesta päästä koskaan eroon? Olemmeko me kirkon piirissä keskittyneet liikaa vain pehmeisiin hengellisiin puheisiin?

On kovin ymmärrettävää, että näiden vaikeiden jopa ahdistavien kysymysten keskellä moni poimii pääsiäisen moninaisuudesta sen mukavat ja suloiset puolet: rairuohot, pajunkissat, pääsiäismunat, tiput, kevään koiton ja uuden elämän ihmeen. Niihin tekee mieli keskittyä myös silloin, kun yrittää kertoa lapsille jotakin pääsiäisestä.

Mutta tuo Johannespassio. Tenori-evankelistan resitatiivit kuljettavat kertomusta eteenpäin. Solistiaariat ja kuorokoraalit tarjoavat suvantopaikkoja ja mietiskelyn hetkiä. Mitä äsken kerrottu ja kuultu tarkoittaa? Miten sinä sen koet? Mitä se meille antaa? Dramaattiset kuorokohtaukset vyöryttävät ilmoille kansanjoukon, ylipappien ja sotilaitten tunnot. Kaikesta tästä syntyy näytelmä, joka ei jätä kylmäksi. Se puhuttelee syvältä, hoitaa ja vahvistaa, ehkäpä jollakin muulla kuin ymmärryksen ja järjen tasolla.

Ja taas mustarastas laulaa, omaa kertomustaan ja lauluaan. Kuulen sen avoimesta ikkunasta. Talvella se hyppeli pensaikossa ja maanpinnassa, mutta nyt keväällä se on noussut korkean kuusen latvaan. Se laulaa tuntojaan ilmoille. Intohimonsa ja draamansa silläkin. Elämä jatkuu.

 

Seuraava kuva: Hidas ihme

Siirry päävalikkoon. Takaisin sisältöosion alkuun.